Hymyile tänään. Itke huomenna. Lue tämä joka päivä.

Olipa korni otsikko, vai mitä? Oikeastaan mulla oli tarkoituksenakin tehdä tästä postauksesta lähes ällöpositiivinen tsemppipostaus, mutta ehkä yritän hieman hillitä sisäistä haaveilijaoptimistiani. Kuvituksena käytin "little reasons to smile"-tumblrista napatuista kuvista tehtyjä kollaaseja eli periaatteessa kyseessä ei ole vain tsemppikirjoitus vaan myös "elämän pienet ilot"-tyyppinen postaus.

 

Inspiraatio tällaiseen postaukseen tuli oikeastaan ihan vain jostain, mutta koska olen itsekin pyöritellyt mielessäni näitä ajatuksia, joita tulen käsittelemään, ja kokenut ne toimiviksi, halusin välttämättä jakaa niitä myös teidän kanssanne. Vuosi 2012 ei ollut minulle helppo. Olin jatkuvasti sairaana, jouduin jäämään kilpailuistakin pois, poissaoloja koulusta kertyi  ja niin edelleen. Olin jatkuvasti stressaantunut milloin mistäkin ja saatoin itkeä useita kertoja viikossa ihan vain väsymystäni tai kokonaan ilman syytä. Lisäksi minulla oli paha identiteetti- sekä ulkonäkökriisi ja tuskailin tarpeettoman paljon esimerkiksi omasta ulkonäöstäni ja pukeutumisestani, sekä ensivaikutelmasta, jonka annan itsestäni muille. Tuntui, että olin jo kesällä ennen toista vuotta lukiossa alakuloinen ja epävireessä, eikä se kesä jäänytkään mieleeni minään kaikkien aikojen huippukesänä, vaikka sekin piti sisällään kaikkea mahtavaa, kuten kesätöitä, Rooman-matkan, nettituttujen tapaamista, myöhäisillan leffoja ja pyöräretkiä Idan ja Tarun kanssa, sekä festarireissun katsomaan Hurtsia eturivistä.

 

Nyt jälkikäteen osaan hieman sanoa kyllä, että välillä tyytyväisyys ja onnellisuus ovat jopa hiukan asennekysymyksiä. Asiat eivät varmati muutu paremmaksi, ellei niiden odota muuttuvan paremmaksi tai jos tilannetta ei itse pyri muuttamaan parempaan suuntaan. Passiivisuus on paikallaan jumittamista, ja kuten olen kertonut aiemmin, paikallaan jumittaminen ei lainkaan sovi minulle. Silloin kun ei ole mitään tekemistä, jää helposti miettimään ja murehtimaan asioita. Pessimismi, passiivisuus ja huono asenne ovat oikeastaan kotitekoisen kausimasennuksen pääraaka-aineet.

 

 

Etenkin tässä iässä on hyvin tyypillistä, että alamäestä seuraa aina ylämäki, eli vaikeammistakin jaksoista pääsee kyllä ylitse. Minun on usein helpompi omaksua tällainen ajattelutapa helpommin kilpaurheilussa, "nyt nämä hypyt menevät melko kehnosti, mutta kyllä ne kohta siitä taas palaavat entiselleen", mutta jotenkin samankaltainen ajattelu on aina ollut vaikeampaa soveltaa arkielämään. Hallitsen esimerkiksi kilpailutilanteessa oikeastaan kaikki tärkeimmät elämänohjeet (unohda menneet, keskity onnistumisiin, ajattele positiivisesti, muistele hyviä fiiliksiä ja niin edelleen), mutta jotenkin niitä on ollut aina vaikeampi soveltaa arkielämään.

 

Mutta joka tapauksessa: en tiedä missä vaiheessa minulla tuli tämä käännekohta ajattelutavassani, mutta merkittävästi se muuttui kutakuinkin juuri sen jälkeen kun luin Paulo Coelhon Alkemistin. En tiedä, kuinka suuri merkitys kyseisellä teoksella oli elämänasenteeni muutokseen, mutta koska itse Russel Crowekin suosittelee sitä kaikille teini-iän angstissa ja itsesäälissä velloville, niin kyllä kai minäkin voin. Siitä olen ainakin varma, että viime aikoina olen ollut erittäin tyytyväinen elämääni!

 

 

 

Asiasta eetvarttiin. Eräänä päivänä satuin löytämään myös tuon edellä mainitsemani "little reasons to smile"-tumblrin, sekä muita vastaavia, ja jäin melkein koukkuun kuvien selailuun niillä sivuilla, kun aloin huomata, kuinka paljon pienetkin asiat voivat oikeasti piristää, ja kuinka paljon niitä pieniä asioita oikeasti on. Olen joskus saattanut viettää tunteja esimerkiksi Deviantartissa tai Lookbookissa pelkästään tykkäillen ja kommentoiden toisten töitä tai asuja, lähetellen anonyymirakkautta. Muistan myös illat, joina kuuntelin aina Lana Del Reyn musiikkia, koska siitä tuli aina niin hyvä fiilis. Sellaisetkin pienet asiat kuin uusi kynsilakka tai uusi kännykän taustakuva voivat joinakin päivinä piristää yllättävän paljon, puhumattakaan sitten jäätelöstä, sillä ilman jäätelöä olisi vain kaaosta ja epätoivoa. Ja valokuvien ottamistakin hauskempaa minusta on joskus huomata, että kaikkien niiden satojen ja tuhansien kuvien joukosta löytyy aina muutama, johon on aivan erityisen tyytyväinen.

 

Tovion todella, että saan ylläpidettyä tätä reipasta fiilistäni vielä pitkään, vaikka kilpailukausi tiivistyy, kevään kirjoitukset lähestyvät ja niin edelleen, sillä oma elämäni on helpottunut merkittävästi, kun aloin arvostaa pieniä iloisia asioita yhä enemmän ja murehtia vastaavia ikäviä asioita vähemmän. Kun ikävien asioiden antaa olla siihen asti, että ärsytys tai paha olo ovat tiessään, vaikuttavat ne monesti paljon vähäpätöisemmiltä.

 

Tässä postauksessa minun ei todellakaan siis ollut tarkoitus vähätellä masennusta ihan sairautena. Yritin kyllä todella tarkkaan valita sanani, ettei tällaista vaikutelmaa syntyisi, mutta ihan varmuuden vuoksi sanon sen vielä erikseen. Tarkoitukseni oli keskittyä lähinnä elämän pieniin iloihin sekä positiiviseen asenteeseen, jonka ylläpitäminen on minullekin turhan usein ongelma, mutta kuitenkin tavoite, jonka eteen teen töitä.

Jotenkin tämän postauksen julkaisu jännitti minua hirvittävän paljon. Aloitin tämän kirjoittamisen jo kesällä, mutta olen tehnyt siihen näiden kuukausien aikana paljon muutoksia ja lisäyksiä (mistä lyödään vetoa, että kirjoitusvirheitä löytyy silti), ja nyt ajattelin, että olisi jo korkea aika nakata tämä pois tuolta luonnoskansiosta.

 

Kommentoikaa toki, jos ajatuksia heräsi. Toivotan teille oikein mukavaa päivän- tai illanjatkoa! :)