keskiviikko 19. elokuuta 2015

Aikuisten värityskirjat, lapsenmielisyys ja vastuun pakoilu

Tänään kaupassa näin, kuinka kolmen teinitytön porukka pudotti lattialle lasiesineen, joka tietysti hajosi kappaleiksi. Tämä kolmen tytön porukka reagoi tapaukseen pikaisella hihittelyllä ja juoksemalla karkuun. 

Kauppa tuskin olisi vaatinut heitä korvaamaan rikki mennyttä esinettä. En usko, että juuri mikään putiikki laittaa asiakkaitaan korvaamaan vahingossa hajonneita tuotteita (itse olen lapsena hajottanut kaupassa vahingossa kokonaisen meikkitelineen niin, että huulipunaputkiloita sai keräillä lattialta ihan vaivan kanssa). Luultavasti kauppa ei olisi vaatinut heitä edes itse siivoamaan sotkua, joka hajoamisessa aiheutui. Hyviin tapoihin kuuluisi kuitenkin ilmoittaa vahingosta henkilökunnalle, jotta he tietävät mennä siivoamaan sotkun mahdollisimman pian, ja toki anteeksikin voi pyytää. Ymmärrän täysin, että kyse oli ihan vain vahingosta, mutta se ei estä olemasta vastuuntuntoinen, fiksusti käyttäytyvä nuori.

Vastuun pakoilusta puhui tänään myös Anna Perho Ilta-Sanomien kommentissaan, mutta hän yhdisti ilmiön yllättävänkin viattomalta kuulostavaan vapaa-ajanviettotapaan, nimittäin värittämiseen. Hän kommentoi asiaa myös Radio Aallolla ja kuvaili värittämiseen liittyvän vastuun pakoilun lisäksi myös älyllistä taantumusta, jopa infantiiliutta.

Tehdäänpä nyt kuitenkin selväksi, että sanoissa lapsenmielinen, leikkimielinen, lapsellinen, infantiili ja naiivi on kaikissa melkoisia merkityseroja. Leikkimielisyys ja lapsenmielisyys ovat sinänsä ihan hyviä piirteitä, jotka yhdistetään tavallisesti avoimmuuteen ja luovuuteen. Sen sijaan toisen harrastuksen tai elämäntavan tai muun täysin toisen ihmisen elämään liittyvän seikan kutsuminen infantiiliksi on minusta jokseenkin ylimielistä.

Kaiken maailman tutkimustulokset tällä hetkellä osoittavat, että värittäminen on aikuisellekin hyväksi, sillä sen on huomattu muun muassa lievittävän stressiä ja lisäävän luovuutta. Moni väittää, ettei toisen ihmisten tekemien kuvien värittäminen ole luovaa toimintaa, mutta entä sitten toisen ihmisen kirjoittamista nuoteista soittaminen tai ompeleminen toisen ihmisen suunnittelemien kaavojen pohjalta? Kirjoittamistakin pidetään luovana toimintana, vaikka jokaiseen tekstiin ei keksitäkään omia sanoja.

Paulo Coelho on mielestäni viisas mies. Hän on kirjoittanut paljon siitä, kuinka tärkeää aikuisellekin on osata nähdä maailmaa lapsen silmin ja olla lapsenmielinen. Valon Soturin käsikirjassa hän kirjoittaa muun muassa näin:
"Valon Soturi käyttäytyy kuin lapsi. Ihmiset tyrmistyvät; he ovat unohtaneet, että lapsen täytyy saada hassutella, leikkiä, käyttäytyä hieman epäkunnioittavasti, esittää sopimattomia, naiiveja kysymyksiään ja lausua hölmöyksiä, joihin ei usko itsekään.  He kysyvät kauhuissaan: "Tuollainenko on henkinen tie? Hänessähän ei ole minkäänlaista arvokkuutta!" Soturi on ylpeä tuollaisista huomautuksista. Hän pitää yhteyttä Jumalaan viattomuudellaan ja ilollaan unohtamatta tehtäväänsä."

Paulo Coelholla on toinenkin asiaan liittyvä kommentti, tai pikemminkin Valon Soturin elämänohje:

"Uskoakseen omaan tiehensä hänen ei tarvitse todistaa, että toisen tie on väärä."

Olen sanottavani sanonut. Aallon kuuntelu ja Perhon kirjoituksen lukeminen herätti minussa paljon ajatuksia ja tunteita, mutta ehkä merkittävimpänä niistä kiinnostus alkaa värittää.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti